Vastoinkäymissukat

Armaani toivoi jouluksi villasukkia. Ihan tavallisia sukkia, mutta oranssina. Hän on nimittäin nähnyt suosikkinettikaupassaan huikean hienon pipon, joten hän haluaa sen kanssa mätsäävät sukat.

Tässä siis inspiraatiopipo:

"Tavalliset villasukat" eivät tietenkään tulleet kyseeseen, koska kehitystä on tapahduttava. Kuvioksi piti kuitenkin löytää joku sopivan tyylikäs ja miehelle sopiva malli. Siihen tarkoitukseen sopi Jules-neulos. Näemmä  siis joku muukin nainen on ollut kaksilahkeisensa kanssa saman pulman edessä. Tein tuon ohjeen mukaan varren ja jalkapöydän päällisen osan kuvion. Loput omasta päästä (jee, upeaa että tohtii jo sooloilla!)

Lankana on tuttu ja turvallinen seiskaveikka. Varsi on on tehty kolmosen puikoilla ja kantapään jälkeen vaihdettu 3,5 puikoille. Suosittelen ainakin näillä eväillä (ja miehen 42 koon räpylällä) tekemään tuon suuremman silmukkamäärän mukaan, eli 52 silmukalla, varresta tulee nääs ihan napakka.

Neulosmalli oli ihan yksinkertainen, mutta jostain syystä näiden sukkien synty tuntui kovemmalta kuin koskaan. Purin ainakin kolme kertaa, sillä kantalappu tuntui olevan koko ajan liian pitkä. En tiedä aiheuttiko ongelman pienempi puikkokoko, vai vahvistettu kantapää, mutta kiilakavennukset oli pakko tehdä joka toisen kierroksen sijaan joka kierroksella.

Muutama purkukierros ja vähän useampi kirosana myöhemmin ykkössukka kuitenkin valmistui, sukan toinen pari onkin aina sitten ihan helppo tehdä. 
Viimeinen koettelemus kohtasi minut toisen sukan kärkikavennusta aloittaessa, jolloin lanka sopivasti otti ja loppui. En osaa purkaa varsista saadakseni puuttuvan langanpätkän, joten ostin kiltisti uuden 150g:n kerän tuota niin ajatonta ja monikäyttöistä väriä, kun tarve oli ehkä puolelle metrille. 

Mutta viimein näistä tulikin omasta mielestäni tähän mennessä onnistunein sukkapari! 

Kiitoksena vastoinkäymisten voittamisesta sain kunnon kuumetaudin joulun kunniaksi. Tässä sitä nyt joutaa köhiä ja neuloa. Pah.

Lisäyksenä vielä muut joulun jo aiemmin koeneulotut aikaansaannokset, menivät paketoimatta suoraan käyttöön. Saajat olivat mielissään.

Kälylle kylmyyden karkoittaja:

Ja äidille sukkaset kirsikan värisenä:

Joulu on nyt neulottu.

Ihanat elikot

Mieheni on oikeassa: meillä on liikaa lyhtyjä. Siis aivan helkkaristi lyhtyjä, tuikkukippoja, hurrikaaneja, maljoja ja kynttilävermeitä aivan joka lähtöön. Miehet ovat useimmiten oikeassa. Useimmiten, eli useammin kuin naiset.

Mutta silti! Siis kuinka söpö saattoi tuo vihoviimeinen hypermarketin hyllyn päädyssä keikkunut lyhty olla? Pakkohan se oli ottaa mukaan kotiinviemisiksi, pilkkahintaan vielä!

Tämä sarvipääaiheinen ihanuus havahdutti minut huomaamaan, että silmää on viime aikoina hivellyt näköjään aika moni muukin elikkoaihe! 

Pitkäkorvaa kaulaan

Unipuussa roikkuvat sovussa sekä maukut että huut

Nämä ihanat Qualy Hook Sparrow -koukut oli ihan pakko tilata vessaa ilahduttamaan, kun ne joskus netin syövereissä vastaan lentää lehahtivat. Ne ovat hurmaavat, vaikka niihin ripustaisi navettahaalarit!

Tsirp!

Ja tästä se eläinkuosihullutus sitten lähti. Seinällämme on nelistänyt jo vuosia Äkkijyrkän ilakoiva lehmälauma. Ja jotta sorkkaporukka olisi riittävän vaikuttava, korkeudessa ei ole säästelty: lemmuja on yli 2,8 metrin mitalta! Siitä tulee yhä päivittäin hyvä ja positiivinen fiilis!

Ja taas sai materialistinen minäni halvalla nannaa. Oih!

Hidastamisharjoitus

Jemmaan jätetty kesälomapäivä joulukuussa on mitä parhain ajankohta joulufiilistelylle ja kiireettömyydelle. Minulla oli pari hoidettavaa asiaa, mutta muuten päätin omistaa koko päivän vain ja ainoastaan itselleni. Ajattelin tehdä juuri sitä, mikä tuntuu mukavalta, mutta yllätyksekseni huomasin sen vaativan hieman pinnistelyjä. Miksikö? Siksi, että olemme tottuneet kiirehtimään ja arjen pyörteissä tulee häslättyä ihan huomaamatta. Muualla asuessani en voinut ymmärtää, miksi helsinkiläiset juoksevat metroon. Olen jo pitkään huomannut olevani ihan samanlainen.

Päivä alkoi tahattomasti niinkin hyvin, että unohdin puhelimen kotiin. Havahduin puhelimen puuttumiseen bussissa ja kuinka vapauttavaa olikaan vain katsella Helsingin ylle vasta valjennutta päivää. Ei uutisvirtatsekkausta, ei sähköpostia, eikä varsinkaan mitään muuta netin suoltamaa hölynpölyä. Hätkähdin huomatessani olevani likipitäen ainoa, joka katsoi ikkunasta ulos. Lähes jokaisessa penkissä tuijotettiin sylissä lepäävää tablettia tai älypuhelinta, iästä riippumatta. Tähänkö on tultu? 

Aloitin päiväni toimittamalla joulutervehdyksen eläinlääkärillemme sekä nauttimalla kahden tunnin jalkahoidosta. Tuosta eteenpäin kellon kululla ei sitten ollutkaan enää mitään merkitystä: kas kun ei ollut kännykän puuttuessa kelloakaan. 

Pistäydyin juuri niissä kaupoissa joissa mieleni teki, katselin Stockmannin jouluikkunan yhdessä räkänokkaisten lasten kanssa, hypistelin nättejä tavaroita ja hymyilin katua lakaisevalle huoltomiehelle. Nautin rauhallisen lounaan omassa parhaassa seurassani pienen punaviinitilkan kera. En kiihdyttänyt askeleitani edes vihreän valon palaessa. Seisoin rauhassa metron liukuportaissa, vaikka tiesin seuraavan vuoron lähtevän juuri nenäni edestä. Tavallisesti keskellä tietä hidastelevat ihmiset saavat minut sisäisen raivon valtaan, mutta tänään pakotin itseni sovittamaan askeleeni edessä taapertavan mummon tahtiin. Edes loppuunmyyntiruuhka ei saanut minua tuskastuneena puremaan huultani.

Pari kertaa kuvittelin puhelimeni soivan, kunnes muistin sen olevan mahdotonta ja jatkoin matkaani kummallisen tyytyväisyyden vallassa. En tiedä paljonko kello on, kenenkään ei tarvitse tavoittaa minua, eikä minulla ole kiire mihinkään. Kuinka outoa, mutta kuinka vapauttavaa!

Aivan mahtava päivä. Vain minua itseäni varten. 



ps. Olen päättänyt lähestyä myös häitä tällä samalla mentaliteetilla:

Lumikuningattaren lumoissa

Minä olen kaikkea muuta kuin keikka- tai konsertti-ihminen. Joulukonsertit ovat kuitenkin oma lukunsa ja olenkin joka vuosi käynyt virittäytymässä joulun tunnelmaan jossakin joulukonsertissa, yleensä se on tarkoittanut Rajatonta tai Club for Fivea. 

Tänä vuonna mieheni yllätti minut Johanna Kurkelan joulukonsertilla Kallion kirkossa. Ja tämä konsertti oli kauneinta, upeinta ja koskettavinta koskaan. Suorastaan haukoin henkeäni pitkään vielä esityksen jälkeenkin. Upposi muuten miehenkin makuun.

Sen lisäksi, että nainen on kaunis kuin karkkipaperi, on hänen täytynyt syntyä kultainen nuottiavain suussaan. Ääni kantaa kuin enkelillä ja tulkinta on jotakin käsittämätöntä. Kun Johanna aloitti Maa on niin kauniilla, nousi varmasti koko salillisella ihokarvat pystyyn muodostaen ihanasti lämmittävän villapaidan. Viimeistään toisen kappaleen kohdalla nieleskelin kyyneleitä miettien, onko ihan normaalia vetistellä joulukonsertissa. Lohdukseni kuitenkin yhdessä jos toisessakin penkkirivissä näytettiin pyyhkivän silmäkulmia. Lopussa etupenkin rouva olisi tarvinnut jo kokonaisen nessupaketin. Tässä on nainen, joka on kiistatta Suomen tämän hetken taitavin ja puhdasäänisin naislaulaja. Kuuntele vaikka!

Ehdoton suosikkini illan repertuaarista oli Lyhty, 
Valoihminen sen sijaan kertoi ihan selvästi ystävästäni Lady K:sta!

Puvustaja oli lisäksi tehnyt upeaa työtä, sillä lumikuningatar-look ja yksinkertainen lyhtysomistus loivat kirkkoon upean ja taianomaisen tunnelman. Eikä pidä vähätellä säestyspuolta: piano, koskettimet, kontrabasso ja tunnelmoiva sovitus. Kirkkoakustiikassa less is todellakin more.

Konsertin jälkeen hemmottelu jatkui jouluillallisen ja hyvän viinin merkeissä.

Ihanaista joulun odotusta! Minulla ainakin on joulun tunnelma jo aivan ihon alla, kiitos Johannan.

Uutuussilmukoita ja synttärifiiliksiä

Se, ken kursaillen sanoo, ettei synttäripäivä ole vuoden paras ja prinsessamaisin päivä, puhuu kyllä täyttä kakkendaarusta. Ja vaikka olemme vähentäneet lahjojen ostoja ystäväpiirissä, on kenenkään turha väittää etteikö ilahtuisi pienenpienistä lahjoista ja muista muistamisista. 

Eräänä vuonna unohdin tyystin hankkia parhaalle ystävälleni syntymäpäivälahjan, joten halatessani häntä supatin hätäisesti, että lahja unohtui kotiin. Hän arvasi kyllä, että narrasin pikkaisen, mutta onneksi ystävyyteemme kuuluu tämän kaltaiset jekutukset.

Tänä vuonna paikkasin asian ruhtinaallisesti, sillä silmukoin hänelle sukat, joissa oli kaksi minulle upouutta juttua: uusi kantapään malli sekä ihka ensimmäinen aikaansaamani kuvioneulos! 

Turhauduin Novitan perusohjeen tyrkyttämään laatikkokantapäähän (eli perinteiseen, eli hollantilaiseen), joka ei istu mitenkään päin mukavasti tavallisen ihmisen koipeen. Siispä piti etsiä vaihtoehto ja helpoimpana vastaan käveli ohje pyöreästä (eli ranskalaisesta) kantapäästä. Tämä malli istuu käyttäjälleen kuin hanska, mikäli sukasta nyt näin passaa sanoa. Kantapään alle ei myöskään jää mitään painavia saumoja. Toinen vaihtoehto olisi ollut ns. sweet tomato -kantapää, mutta se vaatinee hieman enemmän perehtymistä. 

Pyöreän kantapään ohje löytyy Käspaikalle ominaiseen perinpohjaiseen tyyliin selitettynä täältä.

Varren ja jalkaterän päällisosan kuviointi on valepalmikkoa, joka näyttää nätiltä ja on ihmeen helppoa tehdä. Lankana käytin tällä kertaa Novitan Nalle Taikaa, joka on seiskaveikkaa ohuempaa ja ei aivan niin karheaa. Täydelliset kotisukat siis. Puikot numeroa 3.

Silmukoita tulee luoda viidellä jaollinen määrä, tässä tapauksessa 60s, eli 15s per puikko. Alkuun neulotaan noin viiden sentin mitalta joustinneuletta 3o, 2n. Sen jälkeen alkaa palmikointi.

Kuvio koostuu neljästä kerroksesta:
1. kerros: Poimi ensimmäinen silmukka neulomatta. Neulo kaksi seuraavaa oikein ja vedä poimittu silmukka niiden yli. Neulo 2n. Toista. Puikolle tulee siis tällä silmukkamäärällä kolme toistoa.
2. kerros: Neulo ensimmäinen silmukka oikein, tee langankierto (tästä syntyy palmikon "reikä"), neulo seuraava taas oikein, neulo 2n. Toista. Jälleen puikolle mahtuu kolme toistoa.
3. ja 4. kerros: Neulo oikeat silmukat oikein ja nurjat nurin, eli 3o, 2n. 
Tämän jälkeen yksi kuvio on valmis ja voit aloittaa seuraavan. Jatka niin kauan kuin haluat varren jatkuvan. Neulo kantalappu ja kantapää.
Jalkateräosuus neulotaan päältä valepalmikkoa ja pohjasta sileää neulosta. Päättely on tehty sädekavennuksella.

Kokeile, ei ole ollenkaan vaikeaa!




























Veljeni puolestaan toivoi rentoja kotisukkia. Luonto on hänen toinen kotinsa (välillä ihan kirjaimellisesti, hän nääs telttailee myös paukkupakkasilla), joten väri ei voinut olla mikään muu kuin luonnonläheinen vihreä. 

Varsi on tehty reilulla kädellä, 60 silmukalla. Siitä tuli näin mukavan löysä. Jalkaterään toki sai reilusti kavennella. 
Mukava rentomiehen rentoilusukka, sanoisin.

Sokerina pohjalla vielä ripaus sitä synttärifiilistelyä. Mikäpä sieltä lahjakorin kulmasta kurkistaakaan, ellei sukkalanka kera kaverinsa! Kiitos Ystävät!
Näissä tunnelmissa siis neulomaan lisää ja odottelemaan ensi vuotta!