Vastoinkäymissukat

Armaani toivoi jouluksi villasukkia. Ihan tavallisia sukkia, mutta oranssina. Hän on nimittäin nähnyt suosikkinettikaupassaan huikean hienon pipon, joten hän haluaa sen kanssa mätsäävät sukat.

Tässä siis inspiraatiopipo:

"Tavalliset villasukat" eivät tietenkään tulleet kyseeseen, koska kehitystä on tapahduttava. Kuvioksi piti kuitenkin löytää joku sopivan tyylikäs ja miehelle sopiva malli. Siihen tarkoitukseen sopi Jules-neulos. Näemmä  siis joku muukin nainen on ollut kaksilahkeisensa kanssa saman pulman edessä. Tein tuon ohjeen mukaan varren ja jalkapöydän päällisen osan kuvion. Loput omasta päästä (jee, upeaa että tohtii jo sooloilla!)

Lankana on tuttu ja turvallinen seiskaveikka. Varsi on on tehty kolmosen puikoilla ja kantapään jälkeen vaihdettu 3,5 puikoille. Suosittelen ainakin näillä eväillä (ja miehen 42 koon räpylällä) tekemään tuon suuremman silmukkamäärän mukaan, eli 52 silmukalla, varresta tulee nääs ihan napakka.

Neulosmalli oli ihan yksinkertainen, mutta jostain syystä näiden sukkien synty tuntui kovemmalta kuin koskaan. Purin ainakin kolme kertaa, sillä kantalappu tuntui olevan koko ajan liian pitkä. En tiedä aiheuttiko ongelman pienempi puikkokoko, vai vahvistettu kantapää, mutta kiilakavennukset oli pakko tehdä joka toisen kierroksen sijaan joka kierroksella.

Muutama purkukierros ja vähän useampi kirosana myöhemmin ykkössukka kuitenkin valmistui, sukan toinen pari onkin aina sitten ihan helppo tehdä. 
Viimeinen koettelemus kohtasi minut toisen sukan kärkikavennusta aloittaessa, jolloin lanka sopivasti otti ja loppui. En osaa purkaa varsista saadakseni puuttuvan langanpätkän, joten ostin kiltisti uuden 150g:n kerän tuota niin ajatonta ja monikäyttöistä väriä, kun tarve oli ehkä puolelle metrille. 

Mutta viimein näistä tulikin omasta mielestäni tähän mennessä onnistunein sukkapari! 

Kiitoksena vastoinkäymisten voittamisesta sain kunnon kuumetaudin joulun kunniaksi. Tässä sitä nyt joutaa köhiä ja neuloa. Pah.

Lisäyksenä vielä muut joulun jo aiemmin koeneulotut aikaansaannokset, menivät paketoimatta suoraan käyttöön. Saajat olivat mielissään.

Kälylle kylmyyden karkoittaja:

Ja äidille sukkaset kirsikan värisenä:

Joulu on nyt neulottu.

Ihanat elikot

Mieheni on oikeassa: meillä on liikaa lyhtyjä. Siis aivan helkkaristi lyhtyjä, tuikkukippoja, hurrikaaneja, maljoja ja kynttilävermeitä aivan joka lähtöön. Miehet ovat useimmiten oikeassa. Useimmiten, eli useammin kuin naiset.

Mutta silti! Siis kuinka söpö saattoi tuo vihoviimeinen hypermarketin hyllyn päädyssä keikkunut lyhty olla? Pakkohan se oli ottaa mukaan kotiinviemisiksi, pilkkahintaan vielä!

Tämä sarvipääaiheinen ihanuus havahdutti minut huomaamaan, että silmää on viime aikoina hivellyt näköjään aika moni muukin elikkoaihe! 

Pitkäkorvaa kaulaan

Unipuussa roikkuvat sovussa sekä maukut että huut

Nämä ihanat Qualy Hook Sparrow -koukut oli ihan pakko tilata vessaa ilahduttamaan, kun ne joskus netin syövereissä vastaan lentää lehahtivat. Ne ovat hurmaavat, vaikka niihin ripustaisi navettahaalarit!

Tsirp!

Ja tästä se eläinkuosihullutus sitten lähti. Seinällämme on nelistänyt jo vuosia Äkkijyrkän ilakoiva lehmälauma. Ja jotta sorkkaporukka olisi riittävän vaikuttava, korkeudessa ei ole säästelty: lemmuja on yli 2,8 metrin mitalta! Siitä tulee yhä päivittäin hyvä ja positiivinen fiilis!

Ja taas sai materialistinen minäni halvalla nannaa. Oih!

Hidastamisharjoitus

Jemmaan jätetty kesälomapäivä joulukuussa on mitä parhain ajankohta joulufiilistelylle ja kiireettömyydelle. Minulla oli pari hoidettavaa asiaa, mutta muuten päätin omistaa koko päivän vain ja ainoastaan itselleni. Ajattelin tehdä juuri sitä, mikä tuntuu mukavalta, mutta yllätyksekseni huomasin sen vaativan hieman pinnistelyjä. Miksikö? Siksi, että olemme tottuneet kiirehtimään ja arjen pyörteissä tulee häslättyä ihan huomaamatta. Muualla asuessani en voinut ymmärtää, miksi helsinkiläiset juoksevat metroon. Olen jo pitkään huomannut olevani ihan samanlainen.

Päivä alkoi tahattomasti niinkin hyvin, että unohdin puhelimen kotiin. Havahduin puhelimen puuttumiseen bussissa ja kuinka vapauttavaa olikaan vain katsella Helsingin ylle vasta valjennutta päivää. Ei uutisvirtatsekkausta, ei sähköpostia, eikä varsinkaan mitään muuta netin suoltamaa hölynpölyä. Hätkähdin huomatessani olevani likipitäen ainoa, joka katsoi ikkunasta ulos. Lähes jokaisessa penkissä tuijotettiin sylissä lepäävää tablettia tai älypuhelinta, iästä riippumatta. Tähänkö on tultu? 

Aloitin päiväni toimittamalla joulutervehdyksen eläinlääkärillemme sekä nauttimalla kahden tunnin jalkahoidosta. Tuosta eteenpäin kellon kululla ei sitten ollutkaan enää mitään merkitystä: kas kun ei ollut kännykän puuttuessa kelloakaan. 

Pistäydyin juuri niissä kaupoissa joissa mieleni teki, katselin Stockmannin jouluikkunan yhdessä räkänokkaisten lasten kanssa, hypistelin nättejä tavaroita ja hymyilin katua lakaisevalle huoltomiehelle. Nautin rauhallisen lounaan omassa parhaassa seurassani pienen punaviinitilkan kera. En kiihdyttänyt askeleitani edes vihreän valon palaessa. Seisoin rauhassa metron liukuportaissa, vaikka tiesin seuraavan vuoron lähtevän juuri nenäni edestä. Tavallisesti keskellä tietä hidastelevat ihmiset saavat minut sisäisen raivon valtaan, mutta tänään pakotin itseni sovittamaan askeleeni edessä taapertavan mummon tahtiin. Edes loppuunmyyntiruuhka ei saanut minua tuskastuneena puremaan huultani.

Pari kertaa kuvittelin puhelimeni soivan, kunnes muistin sen olevan mahdotonta ja jatkoin matkaani kummallisen tyytyväisyyden vallassa. En tiedä paljonko kello on, kenenkään ei tarvitse tavoittaa minua, eikä minulla ole kiire mihinkään. Kuinka outoa, mutta kuinka vapauttavaa!

Aivan mahtava päivä. Vain minua itseäni varten. 



ps. Olen päättänyt lähestyä myös häitä tällä samalla mentaliteetilla:

Lumikuningattaren lumoissa

Minä olen kaikkea muuta kuin keikka- tai konsertti-ihminen. Joulukonsertit ovat kuitenkin oma lukunsa ja olenkin joka vuosi käynyt virittäytymässä joulun tunnelmaan jossakin joulukonsertissa, yleensä se on tarkoittanut Rajatonta tai Club for Fivea. 

Tänä vuonna mieheni yllätti minut Johanna Kurkelan joulukonsertilla Kallion kirkossa. Ja tämä konsertti oli kauneinta, upeinta ja koskettavinta koskaan. Suorastaan haukoin henkeäni pitkään vielä esityksen jälkeenkin. Upposi muuten miehenkin makuun.

Sen lisäksi, että nainen on kaunis kuin karkkipaperi, on hänen täytynyt syntyä kultainen nuottiavain suussaan. Ääni kantaa kuin enkelillä ja tulkinta on jotakin käsittämätöntä. Kun Johanna aloitti Maa on niin kauniilla, nousi varmasti koko salillisella ihokarvat pystyyn muodostaen ihanasti lämmittävän villapaidan. Viimeistään toisen kappaleen kohdalla nieleskelin kyyneleitä miettien, onko ihan normaalia vetistellä joulukonsertissa. Lohdukseni kuitenkin yhdessä jos toisessakin penkkirivissä näytettiin pyyhkivän silmäkulmia. Lopussa etupenkin rouva olisi tarvinnut jo kokonaisen nessupaketin. Tässä on nainen, joka on kiistatta Suomen tämän hetken taitavin ja puhdasäänisin naislaulaja. Kuuntele vaikka!

Ehdoton suosikkini illan repertuaarista oli Lyhty, 
Valoihminen sen sijaan kertoi ihan selvästi ystävästäni Lady K:sta!

Puvustaja oli lisäksi tehnyt upeaa työtä, sillä lumikuningatar-look ja yksinkertainen lyhtysomistus loivat kirkkoon upean ja taianomaisen tunnelman. Eikä pidä vähätellä säestyspuolta: piano, koskettimet, kontrabasso ja tunnelmoiva sovitus. Kirkkoakustiikassa less is todellakin more.

Konsertin jälkeen hemmottelu jatkui jouluillallisen ja hyvän viinin merkeissä.

Ihanaista joulun odotusta! Minulla ainakin on joulun tunnelma jo aivan ihon alla, kiitos Johannan.

Uutuussilmukoita ja synttärifiiliksiä

Se, ken kursaillen sanoo, ettei synttäripäivä ole vuoden paras ja prinsessamaisin päivä, puhuu kyllä täyttä kakkendaarusta. Ja vaikka olemme vähentäneet lahjojen ostoja ystäväpiirissä, on kenenkään turha väittää etteikö ilahtuisi pienenpienistä lahjoista ja muista muistamisista. 

Eräänä vuonna unohdin tyystin hankkia parhaalle ystävälleni syntymäpäivälahjan, joten halatessani häntä supatin hätäisesti, että lahja unohtui kotiin. Hän arvasi kyllä, että narrasin pikkaisen, mutta onneksi ystävyyteemme kuuluu tämän kaltaiset jekutukset.

Tänä vuonna paikkasin asian ruhtinaallisesti, sillä silmukoin hänelle sukat, joissa oli kaksi minulle upouutta juttua: uusi kantapään malli sekä ihka ensimmäinen aikaansaamani kuvioneulos! 

Turhauduin Novitan perusohjeen tyrkyttämään laatikkokantapäähän (eli perinteiseen, eli hollantilaiseen), joka ei istu mitenkään päin mukavasti tavallisen ihmisen koipeen. Siispä piti etsiä vaihtoehto ja helpoimpana vastaan käveli ohje pyöreästä (eli ranskalaisesta) kantapäästä. Tämä malli istuu käyttäjälleen kuin hanska, mikäli sukasta nyt näin passaa sanoa. Kantapään alle ei myöskään jää mitään painavia saumoja. Toinen vaihtoehto olisi ollut ns. sweet tomato -kantapää, mutta se vaatinee hieman enemmän perehtymistä. 

Pyöreän kantapään ohje löytyy Käspaikalle ominaiseen perinpohjaiseen tyyliin selitettynä täältä.

Varren ja jalkaterän päällisosan kuviointi on valepalmikkoa, joka näyttää nätiltä ja on ihmeen helppoa tehdä. Lankana käytin tällä kertaa Novitan Nalle Taikaa, joka on seiskaveikkaa ohuempaa ja ei aivan niin karheaa. Täydelliset kotisukat siis. Puikot numeroa 3.

Silmukoita tulee luoda viidellä jaollinen määrä, tässä tapauksessa 60s, eli 15s per puikko. Alkuun neulotaan noin viiden sentin mitalta joustinneuletta 3o, 2n. Sen jälkeen alkaa palmikointi.

Kuvio koostuu neljästä kerroksesta:
1. kerros: Poimi ensimmäinen silmukka neulomatta. Neulo kaksi seuraavaa oikein ja vedä poimittu silmukka niiden yli. Neulo 2n. Toista. Puikolle tulee siis tällä silmukkamäärällä kolme toistoa.
2. kerros: Neulo ensimmäinen silmukka oikein, tee langankierto (tästä syntyy palmikon "reikä"), neulo seuraava taas oikein, neulo 2n. Toista. Jälleen puikolle mahtuu kolme toistoa.
3. ja 4. kerros: Neulo oikeat silmukat oikein ja nurjat nurin, eli 3o, 2n. 
Tämän jälkeen yksi kuvio on valmis ja voit aloittaa seuraavan. Jatka niin kauan kuin haluat varren jatkuvan. Neulo kantalappu ja kantapää.
Jalkateräosuus neulotaan päältä valepalmikkoa ja pohjasta sileää neulosta. Päättely on tehty sädekavennuksella.

Kokeile, ei ole ollenkaan vaikeaa!




























Veljeni puolestaan toivoi rentoja kotisukkia. Luonto on hänen toinen kotinsa (välillä ihan kirjaimellisesti, hän nääs telttailee myös paukkupakkasilla), joten väri ei voinut olla mikään muu kuin luonnonläheinen vihreä. 

Varsi on tehty reilulla kädellä, 60 silmukalla. Siitä tuli näin mukavan löysä. Jalkaterään toki sai reilusti kavennella. 
Mukava rentomiehen rentoilusukka, sanoisin.

Sokerina pohjalla vielä ripaus sitä synttärifiilistelyä. Mikäpä sieltä lahjakorin kulmasta kurkistaakaan, ellei sukkalanka kera kaverinsa! Kiitos Ystävät!
Näissä tunnelmissa siis neulomaan lisää ja odottelemaan ensi vuotta! 

It´s not too early

Minä olen jouluhullu. Eli joulufiilistelijä. Siis joulukajahtanut. 

Ja Hän ei ole. 

Minun on siis täytynyt yhteisten vuosien kuluessa kehittää hiiviskelytaktiikka, jolla lähestyn joulua huomaamattomasti, mutta tunnelman siitä hiventäkään kärsimättä. Aloitan yleensä varovasti kynttilöillä jo hyvissä ajoin (eli ehkä syyskuussa), sekä marraskuun alussa yhdellä valosarjalla takapihalla, johon Hän ei ehkä niin kiinnitä huomiota. Tai siis kutsun niitä kaamosvaloiksi koska se on hyvä keino piilotella jouluaspektia, vaikka ne sitä minulle itselleni edustavatkin. Sitten etenen yhdellä tai kahdella jutulla sisätiloissa, jonka jälkeen täräytän lopulta koko potin kehiin ja etupihakin saa valonsa. Tontut ja hilipati-koristeet saavat kuitenkin istuskella muissa huusholleissa, täällä mennään mysaustunnelmalla ja pehmeillä asioilla. Jouluverhoja en omista ja valosarjat ovat ehdottomasti kirkkaita.

Marraskuussa aloitan myös joululaulujen kuuntelun salaa. Yleensä se liittyy johonkin askarteluun tai kotipuuhastaluun ollessani yksin kotona. Jään tästä kuitenkin usein kiinni, koska "Hei Mummo", "Varpunen jouluaamuna" ja "Tonttu" näkyvät Spotifyn soittolistalla. Joulukuun alussa en voi enää pidätellä itseäni ja silloin minulla on lupa fiilistellä joulun tuloa täysin palkein. 

Minä niin sitä joulua odotan! Ja se odotus on parasta. Koska koti.

Tähtösiä, tuikkivia!

Myshörna

Mysmys

Valoa veskiinkin

Ja sitten keitetään glögit!

Silmukoita isille

Isänpäivä.

Minä olen isin tyttö. Olen aina ollut. Vuosi sitten olin hyvin lähellä menettää hänet.

Perheessämme ei ole varsinaisesti vietetty isän- tai äitienpäiviä (koska niiden kuuluu olla joka päivä), mutta muistettu toki aina jotenkin on. Viime vuodesta eteenpäin tämä päivä on kuitenkin ollut itselleni henkisesti aikaisempia tärkeämpi.

Tänä vuonna isi sai (mitkäpä muutkaan kuin) villasukat. Novitan raidallisesta Polkka-langasta syntyi rennot raitasukat. Neulominen sujui kuin tanssi, kun ei tarvinnut kikkailla langanvaihtojen kanssa. Tosin postitusaikataulu pisti puikkoihin vipinää, jotta lahja ehti ajoissa perille. 

Ne ovat kuulemma hienot ja itkettävät.

Pitäkää isistänne huolta!

"Ja niiden sisällä oli uusia mummoja..."

Ensimmäinen pussukkakokeiluni, joten aloitetaan toilettipusseista. Se aloitetaan tietennii ilman ohjeita, sillä kuuluisalla perstuntumalla. Ei esimerkiksi tullut mielen viereenkään, että vetoketju olisi fiksuinta ommella ensin (eikä vähiten siksi, että vetskarit olivat vielä kaupassa). Vetoketjun ompelu jälkikäteenkin onnistuu kyllä suht siististi, tulipa sekin kokeiltua. Nämä ovat vasta vedoksesta 1.0, päivitysversio saakoon sitten myös vuorikankaat.

Kankaana on Jyskin maatuska-vahakangas, joka kustansi naurettavat 4€/m. Ei haittaa roiskeet ja kuosikin hymyilyttää.

Kylmyyden karkoittaja

"Iik, miten ihanaa kimaltavaa mysauslankaa!". 
Siinä syy neuloa tajunnanräjäyttävän pehmoinen huivi. Ja sen tulee olla tuubihuivi, että siihen voi talven viimassa vetäytyä kuin kilpikonna kuoreensa. 

Minulla on muutamia vaateteollisuuden valmistamia tuubihuiveja, mutta oikeastaan niitä kaikkia yhdistää se, että niillä ei saa aikaiseksi täydellistä kilpikonnaefektiä. Ne jäävät siis inasen liian löysiksi, eli kauas varsinaisesta lämmityksen kohteestaan, kaulasta. Tämä huivi istuu kaulaan juuri passelisti yhdellä kiepsautuslenkillä.

Lanka: Novitan Hile, menekki reilu 200g.
Puikot: nro 10 pyöröpuikot (toki myös suorat puikot passaa)
Mitat: leveys venyttämättä n. 30cm, pituus n. 120cm. 

Luo 30s (tai muu haluamasi parillinen määrä). Huivi neulotaan tasoneuleena patenttineuletekniikalla. Tee aloituskerros 1o 1n. Nosta kunkin kerroksen ensimmäinen silmukka neulomatta, jolloin reunasta tulee kauniin huoliteltu. Toisen kerroksen alussa nosta taas ensimmäinen silmukka neulomatta. Neulos jatkuu 1 o 1 n -tahdilla, mutta nurjat silmukat jätetään neulomatta ja ne korvataan langankierrolla ja silmukan nostolla. Kunkin kerroksen alussa nostetun silmukan jälkeen siis tulee aina oikea silmukka ja kerros myös päättyy oikeaan silmukkaan. Käsiala kannattaa pitää löysähkönä, jolloin työtä on helpompi liikutella puikoilla.

Ole tarkkana! Neulos on kyllä helppoa, mutta kuvio ei ole armollinen virheille. Lisäksi sitä on tosi hankala purkaa ja korjata, koska langankiertojen poimimisessa tulee äkkiä äitiä ikävä.

Kun huivi on haluamasi pituinen, päättele reuna ylivetäen ja neulo päät yhteen. Valmis!

Tältä näyttää silmukkatarjonta. Ensimmäinen silmukka poimitaan, seuraava "kahdenkimppa" 

neulotaan oikein yhteen ja yksinäinen silmukka nostetaan langankierron kera. 

Iik, se kimaltaa!

Tulkoon talvi!

Silmukoiden alkulähteellä

Nyt pääsemme siihen neulomisaiheeseen. Jes!

Olinpa kerran 90-luvun alakoululainen, jonka mielestä hepat ja koirat ja kissat ja niiden sekä kaikkien muiden eläinten silittäminen oli tähdellisempää kuin neulominen. Rättikässän (jee, miten kekseliäs nimi noin niinkuin lasten suusta) opettaja Liisa, kuten varmaankin myös sen aikainen opetussuunnitelma olivat sitä mieltä, että neulomaan on lasten opittava. Liisa piirsi taululle silmukkakaavioita ja minä katselin haavi auki (silloin kun en keskustellut jonkun luokan tytön kanssa heppojen, koirien, kissojen tai muiden eläinten silittämisestä), enkä ymmärtänyt niin mittään.

Viidennellä luokalla piti tehdä säärystimet. Eli pitkä tuubi oikeeta-nurjaa-oikeeta-nurjaa. Minä tuhersin sormenpäät kivistävinä ylitiukkoja silmukoita ja sitä mukaan kun sain ylpein mielin valmista, Liisa-ope tuli, löysi noin kaksikymmentäkahdeksan tipahtanutta silmukkaa ja purki koko paskan. Jee. Purkamistuska jätti syvät arvet käsityöläissieluuni, joskaan se ei ole vaikuttanut tähänastiseen elämääni aivan yhtä paljon kuin aiemmin mainittu Pekka Töpöhäntä -elokuva.

Sitten keksin hienon selityksen, että säärystimet tulevatkin pikkuserkulle (se oli ja on ihan oikeasti olemassa), joka oli tuolloin noin yksivuotias (yksivuotiaat tarvitsevat kovastipaljon säärystimiä, kyllähän lehtori sen tietää). Säärystimien pituudeksi varmaankin hyvin piisaa sellainen à 15 cm. Selitys meni läpi kuin väärä raha ja niin minä tuhersin viisitoistasenttiset, säälittävän reikäiset säärystimenretkut yhdellä värinvaihdolla ja aika helkkarin monella silmäpaolla. Harmi, ettei niitä löytynyt enää vanhempieni kaapin kätköistä. Tai hyvä niin. Kuudennella luokalla muut neuloivat villasukkia tai lapasia. Minulla oli joku uskomattoman hyvä selitys, miksen voi tehdä juuri villasukkia tai lapasia ja sain tehdä jotakin muuta, joka ei liittynyt neulomiseen.

Tässä ovat siis loisteliaat lähtökohdat neulontauralleni, että silviisiin. Nyt on kuitenkin syksy ja syksyisin on kylmää, märkää ja nuhruista, syksyisin kuuluu polttaa kynttilöitä ja tunnelmoida kotona. Kaupoissa on myös ihania, erivärisiä ja pörröisiä lankoja. Siksi päätin opetella neulomaan. Nyt tai ei koskaan!

Haluan rohkaista jokaista minunlaistani surullisen käsityötaustan omaavaa ihmispoloa, onnistut kyllä! Minä muistin juuri ja juuri kuinka silmukat luodaan ja kuinka neulotaan sitä perusjuttua, oikeaa neulosta. Nurja silmukka piti opiskella uudelleen netin opetusvideoiden avulla. Aloitin sukan Novitan ohjeella, mutta kantapään kavennuksessa tuli tenkkapoo ja piti löytää ns. toopeohje. Tomppelineulojaa jeesasi hurjasti Käspaikan for dummies -ohje. Myös Youtube oli tässäkin asiassa ystävä. Ja niin alkoi sukkia syntymään!

Omat sukat:

Kummitytön kimaltavat rinsessasukat:

Virstanpylväänä voisi todeta, että pystyn jo neulomaan, katsomaan telkkaria ja jopa puhumaan samaan aikaan (paitsi sen kantapään kavennuksen kohdalla).

Loppuun vielä neulomistunnelmointikuva ja langannappaajakaveri-Nortti:

Pahalta piilossa

Minulla on järkyttävä tulipalokammo (kiitos lapsena lähes läpikulutetun Pekka Töpöhäntä -piirroselokuvan). Tästä syystä kotonamme on palovaroittimen lisäksi erinäisiä varmuustoimia tulipalon ehkäisemiseksi, lähinnä kolmen karvaisen ja hyppivän asukkaan vuoksi. Ja on myös sammutuspeite. Ja se on ruma, siitä tulee mieleen joko kotitalousluokka tai pannuhuone.

Ensiksikin: kuinka monella on kotonaan sammutuspeite? Ja toiseksi: kuinka monella se on oikealla paikallaan keittiön seinällä, eikä esimerkiksi siivouskaapissa, tiskikaapissa, keittiön laatikossa (kuten meillä), tai muualla, jonne ei päivä paista? Sieltähän se onkin tosipaikan tullen mahdottoman kätevä kaivaa esiin ja taistella auki pakkauksestaan. Siinä vaiheessa on palanut omien kauhojen lisäksi jo anopinkin lainakapustat.

Varsinkin kun tuota uppopaistoa tulee harrastettua niin usein (kerran vappuna olen paistanut munkkeja), on sammutuspeitteen syytä olla käden ulottuvilla. Mutta se on edelleen ruma. Sille on siis tehtävä puku!

Nyt se toimii, kuten insinööri on suunnitellut sen toimivan: naruista vetämällä.

Aloitussilmukka

Olen vuosia sisustanut, ihaillut kauniita koteja (myös omaani, aina kun olen saanut jotakin kaunista aikaseksi), näpertänyt ja pipertänyt. Parhaalla ystävälläni onkin tapana kylään tullessaan kiertää huoneet pikaisesti läpi ja kysyä, eikö nyt todellakaan ole mitään sisustus- tai askarteluprojektia meneillään. 

Kaikkea tekemistäni yhdistää se, että se tehdään yksinkertaisesti, mielellään edullisesti ja lopputulos on nätti. Ostetaan vehkeet ja tarpeet ja aletaan toimeen. Se mitä ei osata, opetellaan. Aikaisemmin tätä opettelua on haitannut käsittämättömän lyhyt pinna ja halu saada valmista nyt eikä viidestoista päivä. Tapetointi, maalaus ja muu pieni remontointi ovat olleet hanskassa jo monta vuotta, joten oli aika nostaa panoksia. 

Siispä viime kesänä kokosin hermoni (ja kaikki niiden riekaleet) ja päätin parantaa onnetonta malttiani. Päätin opetella virkkaamaan. Sitten opettelin neulomaan ja nyt aion opetella ompelemaan. Tästä alkaa näpertelypäiväkirjani. Luultavasti sekaan livahtaa myös sananen elämän muista silmukoista. Sekä ehkä jokunen hääaskartelu ;)